Julkaistu Saluki-lehdessä 4/2007 ja
Savon Seudun Vinttikoirauutisissa 4/2007



















Matka Romaniaan, Transilvaniaan. Mielenkiintoista!
Ja vielä lokakuussa,
kun Suomessa alkoi olla rospuuttoa,
sielläpäin oli ihan suhteellisen lämmintä vielä,
parikymmentä astetta päivällä.

Matka varattu.

Pakkasin suununtaina ja maanataina tavarat,
onneksi olin jo edellisellä viikolla kerännyt
tärkeimmät käden ulottuville, ei tarvinnut niistä
murehtia.

Niki jäi pesemättä, koska pääsin vasta sunnuntai-aamuna sairaalasta
tiputuksesta, mutta ajattelin, että pesen
sen joka tapauksessa määränpäässä. Se ei siis ollut kynnyskysymys.

Maanantai-aamuna appi ystävällisesti vei minut ja Nikin Kuopion rautatieasemalle,
        oloni oli kieltämättä hieman hutera, vaikken sitä myöntänyt edes itselleni.

 Eikun pungerrus junaan tavaroiden kanssa, ilman apua en siitä selvinnyt, onneksi joku ulkomaalainen mies riensi nostamaan kärryni junaan, kun suomalaismiehet seisoivat tumput suorina muualle katsellen vieressä.

 Laitoin Nikille pedin lattialle ja nukahdin itsekin juteltuani hetken erään toisen koiran kanssa matkustavan kanssa. Ihmetteli tavaramäärää ja ällistyi entisestään kun kuuli määränpäämme, Romania ja vieläpä bussilla Tallinnasta eteenpäin. Hulluja on, moneenkin junaan.

 Kouvolassa vaihdettiin junaa ja joku rautatieläismies tuli rassaamaan vaunua, sanoin, että auta, sen kärryn kanssa. Kärry saatiin onnellisesti Intercityyn ja matka jatkui Tikkurilaan.

 Tikkurilan asemalla pungersin tavaroineen laiturille odottamaan Ritvaa, jonka luona majoittuisin.

Hetken päästä juttelin jo SSAK:n jäsensihteerin kanssa, oli menossa töihin ja tottakai saluki asemalaiturilla huomioitiin!

Ritvakin siihen pölähti ja hyvän matkan toivotuksin jatkoimme Ritvan asunnolle.

Erinäisten kommellusten jälkeen sain matkalleni mukaan eläinlääkärin määräämiä allergialääkkeitä, koska olin hukannut nekin ja ne olivat ehdottomasti tärkeimmät mukaanotettavat.

 Ritvan asunnon jakaa Akseli-kissa, komea, pitkäkarvainen, iso , leikattu, savunharmaa kolli. Ihan pikkuisen mietin, miten mahtaa ensitapaaminen sujua näiltä. Molemmat olivat toki tottuneet kissoihin ja koiriin, meillä asuu Kissa ja Akseli on Ritvan kotipuolessa ollut paljon koirien kanssa.

Ovella oli Aksu häntä ystävällisesti pytyssä, Niki peruutti ihan pikkuisen, mikäs tuo on. Mutta sinne sitä vain mentiin. Illan mittaan ne tutustuivat kaikessa rauhassa ja seuraavana päivänä ne nukkuivat jo vierekkäin. Tuntui, että Niki luotti siihen jopa enemmän, kuin omaan oikkuilevaan kissaneitiimme.
  Tiistaina Ritva meni töihin, lepäilin ja puuhastelin jotain pientä sen päivän. Käytin Nikin kunnon kävelylenkillä ennen raskasta viikkoa. Ja tottakai olin unohtanut kotiin myös tyynyn, onneksi sain Ritvalta sen lainaan samoin kuin ulkotuolin istuinpäällisen, jota en edes lähtenyt raahaamaan Kuopiosta.

Sairaalareissu oli kyllä sotkenut pakkaamisen ja matkavalmistelut pahemman kerran, onneksi passi, koiran paperit ja rahat ja ennen kaikkea koira olivat mukana.
Tiistai-iltana olimme Katajanokalla ensimmäisten joukossa. Linja-autoa alettiin pakkaamaan sen saavuttua ja loppuvaiheessa en enää pysynyt laskuissa, ihmisiä ja koiria oli matkalle lähdössä paljon, jossain vaiheessa matkaa selvisi, että ihmisiä oli 32 ja koiria 39. Romaniassa olisi lauantai-iltana 9-ryhmän erkkari, joten suurin osa koirista oli sangen pienikokoisia.

Koirat matkustivat laiva-matkan linja-autossa häkeissään, Niki-konkari tiesi jo mikä on homman nimi ja meni tottuneesti häkkiinsä, jossa oli paksu patja.

Ihmiset valuivat terminaaliin odottelemaan, otettiin hieman virvokkeita. Minua hieman heikotti ja kun muut seisoivat pöydän ympärillä, istuin minä lattaialla, vaikka kukaan ei sitä tainnut edes huomata. Puoli yhdeksän pääsimme laivaan ja klo 21 se lähti kohden Tallinnaa.

Menimme syömään, ajattelin, että ihan pikkuisen jos söisi ja kummasti siihen tarjottimelle vain kasaantui kaikkea hyvää..

 Sitten vain istuskeltiin, tutustuttiin ja odotettiin maihin pääsyä.

Puoliltä öin Rosella oli Tallinnassa ja kävellessämme niitä putkia pitkin maihin, näimme linja-automme ihan ensimmäisten joukossa kaartavan laivasta satama-alueelle.

Kun ihmiset olivat päässeet linja-autoon, matka Baltian läpi etelään alkoi, jälleen.

Autossa oli hieman ahdasta, kaikilla ei ollut kahta penkkiä käytössään, minä olin jostain syystä yksi onnllinen jolla oli ja sain vetäistä ”patjani” siihen. Tyyny ja peitto ja avot, liikkuva hotelli oli valmis!

Parin tunnin matkan jäkeen pysähdyimme Eestin puolella ennen Latvian rajaa Iklassa, tutussa paikassa kahvilla ja ulkoilutimme myös koirat kunnolla.

Sitten enemmän ja vähemmän torkkuen Latvian, Liettuan ja Puolan rajat ylitellen.

Aamu sarasti Puolan puolella ja aamiaisella kävimme Augustowissa, jälleen tutussa Cowboy-ravintolassa, jossa söimme juustolla täytettyjä lettuja.

Ajelimme sen päivän läpi Puolan ja pysähtelimme tarpeen mukaan ja sopivin ajoin tauoille.
Illalla pysähdyimme pimeällä johonkin levikille, jossa oli paljon linja-autoja ja poliiseja, iloitsimme, että onhan turvallinen paikka, kun on noin paljon poliiseja!
Eikun ulos savuttelemaan. Äkkiä ympärillämme oli 20-30 puolalaista nuortamiestä tiiviinä rintamana kovasti selvittäen jotakin. Kun ensimmäinen alkoi kurkkia autoon ja rintama lähestyi uhkaavasti, katsoin minä parhaaksi tumpata tupakan ja kipusin kiireesti autoon.

Tilanne oli rauennut äkkiä, kun siihen oli tullut kolme poliisia täydet mellakkavarusteet päällä, rynkyt kainalossa, näin minäkin ne bussin ikkunasta.

Se oli tähän mennessä todella uhkaavin tilanne näilla matkoilla. Mitä lie jalkapallofaneja olleet?

Illalla saavuimme noin klo 21 majapaikkaamme, joka oli Lublinin eteläpuolella, kaupungin nimi oli niin täynnä konsonantteja, ettei jäänyt mieleen, mutta hotelli oli mukava ja ympäristössä saattoi käyttää koiran mukavasti ilta-asioilla.
 

Olimme niin väsyneitä, että söin vain purkin tonnikalaa ja aloin nukkumaan, honekaverini Päivi paiskautui myös sänkyyn ilman sen kummempia mutinoita. Niki taisi olla sen yön häkissä ja Jasso-pumityttö sekä Teme-shiba
saivat olla vapaana.

Teme hieman katsoi, että Jasso oli hänen tyttönsä, joten emme edes ottaneet riskejä, että pojat pääsevät keskustelemaan asiasta, vaikka molemmat kilttejä olivatkin. Tyttö tahtoo sekoittaa poikien päät..

 Aamupala oli oikein hyvä ja täyttävä ja matka jatkui klo 9.00.
Slovakian rajalle oli n. 100 kilometriä, jälleen uusi maa. Tähän saakka Baltia ja Puola olivat niin tuttuja ja saman näköisiä, tasaisia pikkuisilla kukkuloilla, että odotin mielenkiinnolla, miltä Slovakia vaikuttaa.

Rajan ylitys jälleen ilman vaikeuksia.

Ja kyllä oli maisemalla ero, kuin yöllä ja päivallä! Slovakia oli vuoristoa, vaikkei mahdottoman korkeaa, mutta joka tapauksessa, serpentiinitietäkin ajettiin, rotkot onneksi puuttuivat. Tunneleita oli useita.
Nukkua ei oikein malttanut. Slovakiaa ei montaa sataa kilometriä ollut matkallamme ja saavuimme Unkariin, jälleen uusi tuttavuus. Ja sitä voikin kuvailla yhdellä sanalla: peltoa. Koko maa pelkkää peltoa, ihan kuin Ukrainakin. Eksoottisen siitä teki se, että lähes koko Unkarin ja sen peltojen halki ajoimme suuria moottoriteitä, matkalla ei juuri kaupunkien läpi menty, mitä ne nyt siellä horisontissa siintivät.

Pysähdyspaikat olivat sielläkin siistejä, kuten koko matkalla kaikkialla oli hyvin siistiä. Iltapäivästä alkoi maha kurnia ja etsimme ruokailupaikkaa. Mäkkäri ei kelvannut, sellaisia olisi kyllä ollut tarjolla. Eräässä pikkukaupungissa ajeltuamme matkanjohtajamme löysi ilmeisesti tutun ruokapaikan. Ruoka oli oikein hyvää ja vaikka tarjoilija ei osannut englantia, asiat hoituivat mainiosti ja saimme maksaa joko forinteilla taikka euroilla.

Koirat ulkoilutettuamme matka jatkui, saavuimme illansuussa Romanian rajalle, josta oli vain reilu 100 kilometriä Aradiin.
Ja samalla muuttivat myös tiet kuoppaisemmiksi, mutta se ei enää haitannut, kun tiesimme, että matkaa ei ole paljoa.

Noin yhdeksän aikaan saavuimme Hotel Parkiin. Matkanjohtaja varoitteli, että yksin koirien kanssa ei kannata lähteä ulos kulkoirien takia. Huh, ajattelin mielessäni, pesäpallomaila jäi kotiin..
Loppujen lopuksi me ei törmätty kuin hotellin ”vakiasukkaisiin”, koiraperheeseen, joka asui hotellin edessä. Uros, narttu ja ehkä noin 4-5 kk ikäinen pentu, joka hellyttävästi olisi tehnyt tuttavuutta. Sydän murtuen se oli tietysti jätettävä oman onnensa nojaan. Onneksi sen vanhemmat näyttivät pitävän sen puolia.
Kyllä ne kierteleivät lähistöllä haukkuen, kun ulkoilutimme koiria, mutta eivät tulleet lähelle.
Puistossa törmasimme myös kahteen koiraan, mutta eivät nekään lähelle tulleet.

Majoituimme Päivin kanssa neljänteen kerrokseen ja ihan käytävän päähän, huomasimme riemuksemme, että käytävän päässä, ovestamme seuravana,  oli parveke, jossa saatoimme käydä sauhuttelemassa. Kumpikaan meistä kun ei missään nimessä polta huoneessa.

Teimme uudelleenjärjestelyjä huoneessa, hotelli oli ilmeisesti remontoitu, kalusteet ja koko hotellin yleisilme oli barokkia, massiivista, koristeellista ja kruusailtua. Joten kyllä niiden sänkyjen kanssa sai punnertaa.. Näin saimme kuitenkin häkeille ja tavaroille enmmän tilaa, sängyt olivat toinen toisella seinällä.

Ulkoilutimme koirat ja paiskauduimme jälleen hyvin houkuttelevaan sänkyyn, tällä kertaa Teme oli häkissä, Niki sai nukkua mamman vieressä.

Seuraava päivä eli perjantai oli vapaapäivä. Jos olisimme halunneet, olisimme voineet lähteä muun porukan mukana kaupungille, mutta päätimme, että menemme Päivin kanssa omia teitämme. Ulkoilutettuamme koirat menimme aamupalalle. Takaisin huoneeseen ja siinä vaiheessa päätin pestä Nikin, olisipahan pois huolestaan.

Eikun Niki ammeeseen ja takaisin tuli hyvin puhdas salukiherra!

Sitten päätimme kuitenkin lähteä käymään kaupungilla. Keskustaan olikin vain parin korttelin matka. Heti ensimmäisestä kaupasta ostin housut ja hameen, seuraavasta ponchon.. Olivat todella halpoja, olin vaihtanut 120 euroa ja olin saanut 4800 leuta. Housut ja hame maksoivat kukin n. 150 leuta, samoin poncho. Ohitimme aivan ihania kenkäliikkeitä, joissa oli aivan mykistävän upeita saappaita, siis törkeän upeita ja maksoivat vain 170 leuta.. Mietin hartaasti, tarvitsenko sellaisia.. ei, en tarvitse.
Mieleni kovettaen jatkoin matkaani. Löysimme intialaisen kaupan, sielläkin olisi ollut vaikka mitä ihanaa ja särkyvää. Matkaa jatkettuamme törmäsimme Hissuun ja Katiin, jotka olivat myös lähteneet ostoksille. Ja palasimme samaa reittiä, poikkesimme baariin juomaan virvokkeita.

Takaisin hotellille päästyamme menimme Päivin kanssa hotellin ravintolaan, ainoina asiakkaina saimme erinomaista palvelua ja pastat Bolognese ja Carbonara olivat taivallisen hyviä. Siinä istuessamme paljastui, että sukunimemme lisäksi myös keskimmäinen nimemme oli sama, eli matkalla oli mukana kaksi H. Moilasta.. Päivin ex-mies oli kotoisin pohjoisesta minun pieneltä kotipakkakunnaltani ja muutenkin paljastuimme hyvin saman tyyppisksi ihmisksi.
Ulkoilutimme koirat ja minä yritin hieman levätä. Seuraava päivä alkoi jo hieman tuntumaan vatsanpohjassa.
Ilta meni tavaroita näyttelykassiin järjestellessä ja viihdyttäen koiria. Olimme ohimennessämme kuulleet matkanjohtajaltamme, montako koiraa oli kenelläkin kilpakumappaneina. Hän oli käynyt näyttelypaikalla katsomassa. Salukeja oli 3.

Aamulla heräsimme hyvissä ajoin ulkoiluttamaan koiria, ehdimme tekemään ihan mukavan pituisen lenkin puistossa. Aamiaisen jälkeen huoneeseen pakkeloimaan naamaa ja pukemaan näyttelyvaatteet päälle. Tavarat ja Niki mukaan
 ja bussille ja korttelin päähän näyttelypaikalle.

Matkanjohtajamme kävi hakemassa luettelot ja lähdimme valumaan kohti kehiämme.
Näyttelypaikka oli valtavan iso ”huvipuisto”. Siellä oli kymmeniä pikkuisia ravintoloita ja laajoja nurmikenttiä, vesipuisto, jossa tosin ei enää ollut vettä.
Kehämme oli sellaisen ison, ison teltan alla, sateen uhkaa hieman oli, joten olimme riemuissamme, emme kastuisi!

Ensin menivät snautserit ja pinserit kehään. Olin pitelmässä Tuijan kääpiöpinsereitä kehän laidalla, kun hän esitti ne vuorotellen. Uros ja narttu, uroksesta tuli Paras Uros ja Tuija tuli hakemaan junnunarttunsa minulta. Se oli paras juniori ja menisi ROP-kehään tajusin minä siinä vaiheessa, eikun takkia pois ja valmistauduin esittämään kääpiöpinserin.
Narttu oli VSP ja uros ROP, tuomari sanoi, että jos omistaja olisi esittänyt nartun, se olisi ollut ROP, koska se nyt hieman oli omistajansa perään. Omistajat olivat kuitenkin tulokseen tyytyväisiä, mikä oli pääasia.

Erilaista Suomeen oli se, että tuomari kutsui koirat luokan nimellä ja numerolla kehään ja pyöritti kehän, antoi palkinnot eli EXC- ja sert-nauhat ja CACIB-, vara-CACIB-  ja ROP-kangasrinkulat (jotka voi ripustaa vaikka kaulaan), joissa oli tupsu. Yksi kehäsihteeri kirjoitti arvostelut.

Muita salukeja ei näkynyt. Piti olla yksi avoimen luokan uros ja yksi narttupentu.
Loppujen lopuksi Niki oli ainokainen saluki pokaten valioluoksta sertin, CACIBin, Taransilvanian Voittaja -07-tittelin
 ja ollen ROP. Lauantaina piti saada myös CACIB, pelkkä serti ei riittänyt valiolle valioitumiseen.
 

Se sai kasaan Kans Mva-tulokset ja siitä tuli Romanian Muotovalio.
Menin leimauttamaan lippulappuset ja seuraavassa jonossa jonotettuani maksoin 20 euroa ja tunnin
päästä hain ROM CH-diplomin, se vahvistettiin ja kirjattiin siis paikan päällä! Aivan loistavaa!

Isossa kehässä ei tullut sijoitusta, Romaniassa ryhmissä sijoittui vain voittaja eli RYP-1 ja sille valittiin vara-RYP, muita ei sijoitettu, samoin BIS-kehässä.

Olin viimeinen, joka tuli ryhmäkehistä ja menin tavaroineni bussille. 9-ryhmällä oli ryhmänäyttely ja odottelimme heitä. Kello alkoi olla jo 19 ja osa porukasta ehdotti, että menisimmekö hotellille kävellen, matka ei ollut pikä. Eikun kamat kasaan ja kävelimme hotelliin.

Hoidettuamme koirat lähdimme syömään erääseen italaialaiseen ravintolaan, Michelangeloon. Kuohuviiniä heillä ei ollut, joten kilistimme sen päivän voittajille Päivin, Hissun ja Katin kanssa ihan valkkarilla.

Suomalaiset olivat pärjänneet hienosti, vaikka ryhmävoittoja ei ollut tullutkaan.
Sitten kutsuikin jälleen sänky ja aamusella pakkasimme kakki tavarat, sillä lähtisimme näyttelystä suoraan kotimatkalle.

Näyttelypaikalle päästyämme näin heti portilla valkoisen salukin. No niin, tänään olisi hieman vastustakin.
Kehämme oli tänään eri paikassa eikä kenenkään muun suomalaisen koirat ollet samassa kehässä. Valloitimme kulmamme Nikin kanssa kehän laidalta ja matkanjohtaja Seija kävi taas esittämässä kuitin näyttelymaksuista ja saimme numerolapun kehästä.
Toinen salukinomistaja tuli myös kehän laidalle ja juttelimmekin siinä kaikenlaista. Koira oli Ben Hoor Silver Ruah Midbar.

Odottaessamme vuoroamme kehän laidalla, mies tyttärensä kanssa tuli vittoillen kovasti, hän halusi kuvata tyttärensä Nikin kanssa. Muuallakin ohikulkijat tahtoivat ottaa Nikistä kuvia ja kuvauttaa sen itsensä kanssa, se taisi olla niin eksoottisen näköinen ilmestys!

Kehässä Niki veti pidemmän korren ollen ROP sertillä ja CACIBIlla. Siitä tuli myös Aradin Voittaja ja myöhemmin selvisi, että myös Romanian Grande Champion, jota nyt haetaan Suomesta käsin. Paikan päällä emme tienneet, että Suomen Kennelliitto vahvistaa tittelin.
Grande Ch-titteliin tarvitaan normaalisti sertejä erkkarista ym. eli se on korkeampi titteli, kuin ROM MVA. Ja vain jo valmis Romanian Muotovalio voi sen saada. Eli jos sunnuntaina valioluokassa kilpaillut koira sai sertin ja cacibin, tämä titteli tuli.

Koska sunnuntaina oli Open Show, koira, joka ei ollut valio ja sai sertin ja CACIBin, tuli muotovalioksi näillä tuloksilla! Siis yhdella sertillä ja CACIBilla.

Kyllä näitä suomalaisleirissä pyöriteltiin ja pähkäiltiin kehien jälkeen, kuka käy anomassa ja mitä ja olimme varmoja, ettei sitä Grande Ch:a  SKL vahvista, senkin diplomin olisi sieltä saanut 20 eurolla mukaansa.. Mutta saimme yhden koiran valioksi sen päivän tuloksilla, huonekaverimme, pumi Jasso valioitui!

Ryhmäkehässä ei sijoituttu, mutta onhan se elämys sen kerran kun sinne pääsee! Näyttelyn puitteet ja ilmapiiri olivat juhlalliset, joten hyvä muisto jäi näistä.
Näyttelyn jälkeen matka kotia kohti alkoi. Nyt ajoimme Unkarin ja Slovakian halki yöllä, joten ei paljon mitään nähty, aika meni nukkuessa. Mikäs siinä nukkuessa, kun oli patja, tyyny ja peitto.

Pysähdyimme matkalla jossakin aamupalalla, minä en käynyt vaan söin omia eväitäni, ulkoilutin koiran ja seurustelin sen ja muiden kanssa.
Iltapäivällä saavuimme Puolassa tuttuun Augustowiin ja söimme siellä kunnon ruokaa ja ulkoilutimme koirat hyvin.

Juttuseura oli hervottoman hauskaa, vatsalihakset oli kipeinä nauramisesta. Ja aina kun bussi pysähtyi, vaikkapa tietyömaan liikennevaloihin, me sauhuttelijat käytimme tilaisuuden hyväksi.. ”-Mikään ei ole niin hullu, kuin koiraihminen, paitsi tupakoiva koiraihminen..” tuumi Ville osuvasti.

Ylitimme Liettuan rajan ja ajoimme yöksi Panewezysiin, olimme yöpyneet samassa hotellissa myös palatessamme Ukrainan matkalla.

Nälkäkin jo kurni, joten päätimme syödä hotellin ravintolassa koko sakki.
Kävimme ensin kaupassa ostamassa aamupalaa, aikaisen lähdön takia hotellista sitä ei saataisi.
Osa porukasta oli jo saanut ruokaa, kun Päivin kanssa saavuimme, istuimme Hissun, Katin, Tuijan ja Villen pöytään. Ajattelin, että nyt olin ansainnut kunnon pihvin. Sitä ei ollut. No toista pihviä? Sitäkään ei saanut.

Johan on kumma, kysyimme, mitä muut söivät, ranskalaisia ja jotain ihan hyviä lihanpaloja plus kasviksia. Päätimme kaikki tilata sitä, koska sitä kerran sai.

Annos oli kyllä aika pieni, joten tilasimme paistettuja leivänpaloja vielä lisäksi. Niitäkin tuli. Sitten innostuimme, jälkkäriäkin on saatava! Ja pyysimme ruokalistaa.. Kauhistunut tarjoilija toi meille ihan pikku vinkkinä laskun.. No ei voi olla totta, paikalla oli vain meidän porukka. Maksoimme laskun ja siirryimme toiseen pöytään.
Tilasimme siitä jälkiruoaksi jäätelöä, suklaakastiketta ja annoksessa oli myös kiiviä, persikkaa ja mansikoita. Hetken kuluttua tarjoilija tuli kysymään, onko ihan kamalaa, jos annoksessa ei ole kiivejä, jos he laittaa siihen muuta. No okei, sehän sopii.

Saimme jokainen annoksen jäätelöä suklaakastikkeella.. Ei voi olla totta. Hyväähän sekin toki on, mutta me tahdoimme myös hedelmät, joten Hissu kaivoi kauppakassistaan hedelmäsalaattipurkin ja kauhoimme siitä omiin annoksiimme hedelmiä.

Vähän tietysti nolotti, mutta olimme tilanneet hedelmiä, eikä meille kerrottu, ettei niitä ole ollenkaan.

Emme saaneet alennustakaan annoksista, joissa piti olla hedelmia ja ei ollut, mutta eipä sitä oikein viitsinyt jäädä inttämäänkään. Lieneeköhän ollut vähän käytetty ravintola, kun mitään ei ollut? Olin ainoastaan Ukrainassa törmännyt siihen, että jotain listalla olevaa ei saanut.

Meillä oli joka tapauksessa hauskaa ja menimme vatsat täynnä nukkumaan.

 

Yö hotellissa oli hyytävän kylmä, sillä lähes joka huoneessa oli ikkuna auki, eikä se mennyt kiinni. Flanellipyjamasta, sukista ja peitosta huolimatta palelin ja torkuin hieman. Olin kyllä käynyt illalla kuumassa suihkussa vaikka kylppäri ei mitenkään houkuttelevalle näyttänyt.

Aamulla klo 6.00 matka jatkui. Ylitimme Latvian rajan ja taukoilimme sopivasti. Nikin hermot alkoivat pettää viimeisenä matkapäivänä ja sen häkistä kuului muutaman kerran: ”Vooouuuu!” eli ”Nyt alkaa, akka, riittämään mulle tämä häkissä oleminen!” Mutta eipä se auttanut, vielä oli laivamatkakin edessä. Muutenhan sitä ei ollut juuri edes huomannut, kun se oli niin hiljaa.

Eestin rajalla, kun passejamme tarkastettiin, bussimme sammui.

Aikansa ronklattuaan kuskit saivat sen käyntiin, ja pääsimme jonkin matkaa, kun se taas sammui. Tilanne ei olisi naurattanut vuorokautta aiemmin, Slovakian tienoilla, mutta meillä oli matkaa vajaa 200 km Tallinnaan ja aikaa reilu kolme tuntia laivan lähtöön.

Bensasuodattimet olivat tukossa, joten kitkuttelimme Tallinnaan, välillä pääsimme pidemmästi ja välillä vähemmän matkaa, kun bussi sammui.
Pääsimme kuitenkin satamaan ja kaikki onnellisesti laivaan.

Matkalla oli selvinnyt, että Riitta oli käynyt hakemassa bishon frisen meidän naapuristamme maanantaina ja ajanut yksin Helsinkiin, minä olin mennyt junalla. Olimme molemmat onnellisia, Riitta matkaseurasta ja minä helpommasta kotimatkasta Riitan kyydissä, olisimmepa tienneet tämän aiemmin!

Mutta yövyimme vielä molemmat Helsingissä ja keskiviikkona jatkaisimme matkaa kohti Savoa.

Ajoin taksilla Ritvan luo. Niki ryntäsi tervehtimään Akselia kuin hyvinkin vanhaa tuttua, ne tökkivät toisiaan kuonoilla ja makoilivat seuraavana päivänäkin vierekkäin.

Niki oli suorastaan riehakkaan onnellinen saadessaan olla Ritvan luona niinkuin halusi ja pääsi kävelylle, eipä silläkään silti tarvinut unta houkutella.

Aamulla Ritva lähti taas töihin ja ennen puolta päivää tuli Riitta ja pakkasimme meidänkin tavarat autoon. Matka meni joutuisasti reissun tapahtumia kertaillen.

Kotona meitä odotti iloinen Solo ja iloinen Isäntä. Palkaksi  Mika vei sen heti metsään juoksemaan Solon kanssa.

Kiitokset Mirkku-kasvattajalle tuesta ja kannustuksesta! Ilman sinua ei kai olisi matkaan uskallettu lähteä! Isot kiitokset tietysti myös Kepolle eli Mikalle!

Kiitokset kaikille muillekin, tuesta ja kannustuksesta ja onnitteluista!

Matka oli kyllä sen arvoinen!


 Jotain muistan bussilastimme saalista: 70 sertiä, 45 cacibia,  29 Rom Mva, 4 Inttiä.  
Onnittelut joka ikiselle onnistujalle!


P.S. Yhtään Vampyyria en nähnyt, vaikka taktisesti jätin valkosipulit ja hopearistin kotiin..



 

Webmaster & webdesing Sirkku Moilanen
We are not giving pictures to virtual kennels. Pictures Sirkku Moilanen or Mika Mehtonen.
mailto:  sirkku73 (at) gmail.com